Alvarin jäljillä

Jahas. Tässä me ollaan. Koeviikossa ja kuviskurssin viimesessä työssä ja (kai) viimesessä postauksessa. Ennen pohjatuntia tehtävänä oli tutustua tunnettuihin arkkitehteihin joten minäpä laitoin googleen kaikkien nimet ja avasin kuvahaut erillisiin välilehtiin. Arkkitehtejä oli tottavie moneen makuun, mutta omaa silmääni miellyttää varmaan aina eniten supisuomalainen Alvar Aalto. En tiedä johtuneeko se siitä, että Aallon rakennuksen ovat tutumpia kuin muut (no Saarisen tiedän kans aika hyvin, Helsingin rautatieasemalla suhteellisen monta kertaa vierailleena)

Tutustuin sitten Aallon tuotantoon lähemmin ja tässäpä kuvat lempparirakennuksistani:

Gullichseneille suunniteltu huvila Villa Mairea, josta "hauska" tarina pilvenpiirtäjäpostauksessa.

Teknillisen korkeakoulun auditorio - yliopisto kantaa nykyään Alvarin kunniaksi nimeä Aalto-yliopisto. Tästä rakennuksesta pitäminen lienee sukurasite, sillä sekä isoisäni että isäni ovat opiskelleet täällä. 

Inspiraation koetunnin työhöni sain kuitenkin tästä Aallon Italiaan suunnittelemasta Riolan kirkon sivuprofiilista:

Tehtävänantona oli siis suunnitella Alvar Aallolle kunniamerkki, joka perustuisi jotenkin hänen työhönsä. Selattuani hetken Aallon rakennuksia, päädyin Riolan kirkkoon. Kirkon erikoisesta muodosta ja kuparilangasta syntyi heti päähäni visio, joka sitten olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kuparilanka oli äärimmäisen vaikea taivuttaa haluttuun muotoon - tavoitteenani siis oli taivutella lanka rakennuksen ääriviivojen mukaiseksi. 

Tämä sai minut kehittelemään ideaa ja muokkaamaan ajatustani vapaammaksi. Suunnitelma ei enää ollutkaan vääntää piiruntarkkaa kuparikuvaelmaa, vaan tyylitelty muoto, josta rakennus olisi silti tunnistettavissa. Ja kun tyylittelyn tie oli kerran avattu, päätin jatkaa sitä ja lisäsin työhön lukuisia muita yksityiskohtia, pitäen kuitenkin mielessä alkuperäisen suunnitelmani.

Kuparilangan taivuttelu oli äärimmäisen haastavaa ja siinä olisi ehkä tarvittu minua tarkkaavaisempaa taiteilijaa. Minusta työstä tuli kuitenkin hieno, kun keksin yhdistää valkoisen kartongin ikään kuin taustaksi - se kuvaa hyvin Aallon useissa töissään käyttämää puhtaan valkoista väriä. Onnellinen sattuma oli, kun pieni liimaköntti eksyi keskelle pahvista taustaa - se täytyi peittää. Löysin tarvikepöydältä koivunlehtiä muistuttavat koristelehdet, jotka liimasin työhöni.

Koivunlehdet olivat kuin piste iin päälle jo mielestäni ennestäänkin mielekkäässä työssäni - ne kuvastivat Alvar Aallon suomalaisia juuria, sillä onhan Suomi tunnettu koivuisana maana ja Aalto myös suunnitteli lukuisat huonekalunsa (esim Artekille suunnitellut) juuri tästä kauniista ja vaaleasta puusta.

Tehtävä oli mielenkiintoinen, sillä se yhdisti hauskalla tavalla tutustumista kuuluisaan arkkitehtiin sekä omaa ideointia. Kuten jo aiemmin mainitsin, lopputulokseen olin kovin tyytyväinen. 

The struggle is real

Kuten ensimmäisessä postauksessa jo mainitsinkin, oli seuraavana tehtävä tehdä sisustussuunnitelma johon juuri valmistunut tuoli istuisi kuin nakutettu. Tämä, kuten kerroin, muodostui minulle erityisen haastavaksi koska piirtotaitoni ovat hieman kyseenalaiset.

Halusin huoneeseen pyöreän ikkunan. Tämä tuotti suuria ongelmia, ennenkuin sain opettajalta henkilökohtaista ohjausta. Käytin pakopisteperspektiiviä.

Alkuperäisiä suunnitelmia sekä värimaailman testailua

Lopullinen huone

Värimaailma on synkkä, mutta se miellyttää minua. Tuolin piirtäminen ja varsinkin väritys näyttää todella järkyttävältä möykyltä. Olisin halununut tehdä seinähyllyn, jossa olisi tulppaanikimppuja mutta se osoittautui mahdottomaksi, joten tyydyin piirtämään punaisia tulppaaneja tauluun. Tulppaanit ovat lempikukkiani, tosi kivoja ja keväisiä.

Huoneesta tuli mielestäni hyvinkin oman näköiseni - sisältää lempivärejäni ja on melko yksinkertainen ja funktionaalinen. Tuoleihin ja pöytään olin raskaahkon taistelun jälkemään todella tyytyväinen. Ovi toiseen huoneeseen näyttää mystiseltä.

Tämä siis totta tosiaan oli mielestäni kurssin vaikein työ ja sen toteuttaminen vaati todellista panostustusta ja keskittymistä. Lukuisista haasteistani huolimatta olin tyytyväinen lopputulokseen, sillä en olisi koskaan uskonut pystyvään johonkin tämän kaltaiseen. Ehkä kaikista hienoin elementti on pyöreä erkkeri, jossa mielestäni on havaittavissa todellista tilan tuntua.

Perspektiiviongelmaisen henkinen kamppailu

Sitten päästäänkin tuolihommiin, joka minun osaltani alkoi siitä, että kaivelin roskalavalta palikoita heti sen jälkeen, kun isäni oli antanut minulle anteeksi kaikki pahat tekoni ja suostui vihdoinkin vastaamaan puhelimeen ja avaamaan minulle alaverstaan oven. Pahoista teoista ei sen enempää, sillä en vieläkään tiedä mistä hän oli kovin suuttunut.

Palaset olivatkin etupäässä pyöreitä, mikä sinänsä oli sääli. Yritys oli kova etsiä tuolille jotain muotoa, joka poikkeaisi pyöreästä, mutta enimmäkseen yritykseksi se jäi. Ensin tuolini oli vähänkuin keinuva, mutta sittemmin muokkasin siitä enemmän puistonpenkkimäisen. Järjen ääntä olisi taas tarvittu, sillä nyt kun tuolia katsoo, alkaa silmissä ja korvissa soida ja välkkyä punainen summeri. Miksi se on niin matala? Eihän kukaan nyt halua maassa istua. Jos kyseinen tuoli toteutettaisiin oikeassa todellisuudessa, ihmiset joutuisivat mönkimään sekä tuoliin että tuolista, mikä olisikin sitten äärettömän rumaa ja epäergonomista. Alla muutama kuva tuolista. Mietippä itsesi tuohon mönkimään ja tunne epäonnistumiseni syvällä sydämessäni. Älä kuitenkaan käännä puukkoa haavassa kommentoimalla anonyyminä: "No ompa peijakkaan ruma tuali!!111!!!"

Tässä muutama kuva tuolistani siis maalaamattomana, paitsi yksi pala jo maalattu koska unohdin kuvaushommat. Kuvasta näkeekin tuolin yllättävän värimaailman, eli siniharmaan, joka harvoin esiintyy töissäni tai pukeutumisessani. Kuitenkin tuntuu hyvältä, koska olin selkeä edelläkävijä. Olin nimittäin saanut jo tuolini valmiiksi, kun huomasin olevani selkeä tyyli-ikoni ja imitoinnin kohde, sillä Elmeri Aukeala vieressäni maalasi tuoliaan aivan samalla teemalla. 

Tuoliin tuli erilaisia sinisen ja harmaan sävyjä, ja minulla menikin sitten pari tuntia sotkotellessa sinistä, harmaata ja valkoista sekaisin oikeissa suhteissa. Maalaaminen oli tarkkaa puuhaa, mutta sain tuolista omaa silmää miellyttävän ja rauhallisen värisen. 

Tuolin värimaailmaa pitikin sitten katsella vähän pitempään, sillä tehtävänä oli piirtää sisustussuunnitelma huoneeseen ikäänkuin tämän tuolin ympärille. Minä, johtuen erityisen vaikeasta luonteestani, ajattelin taas mennä vaikeinta kautta ja siirtää tuolin pyöreää muotoa seinään, mikä aiheuttikin sen, että istuin noin kolme oppituntia tuijotellen paperia ja kuunnellen vierustoverini mielenkiintoisia juttuja esimerkiksi hänen ystävänsä vuoden ysikolme mersusta. Minua kun ovat nuo autot aina niin kovasti kiinnostaneet, että näitä juttuja voisin kuunnella vaikka viisi vuotta. (vitsi tsoukki läppä).

No, pääsinkin sitten alkuun kun sain vähän neuvoja. Tuli viinilasit ja kirjahyllyt kaikki piirreltyä ja diagnosoitua vakavanlainen perspektiiviongelma itselläni, vaikken edes käyttänyt oireet.fi, jonne yleensä suuntaan tekemään nettidiagnooseja omista sairauksistani. Itse kun en ole kova kynänikkari ja piirtopete kaksiulotteisestikaan, niin siinä jo meneekin sormet solmuun kun kuvan pitää olla 3D. Tämä oli siis todella haastavaa, mielestäni kurssin haastavin työ. 

Enempää en voikkaan tästä projektista vielä kertoa, sillä se on kesken, eikä minulla ole siitä edes kuvaa. Toivottavasti ehdin tehdä sen valmiiksi jossain välissä, iih jännittää kun ope huutaa kääk. Vitsi oli taas. 

Tuolin historiaa ja eurooppalaisia muotoilun tuulahduksia

Mietippä sinä lukija elämääsi hetki ilman tuolia. Aamulla syöt puurosi seisten ja käveltyäsi tai pyöräiltyäsi kouluun et voikkaan hengähtää tuolilla vaan sinun pitää seistä koko päivä? Mitä opiskelusta näin ollen tulee, kun suurin osa ruuasta saamastasi energiasta kuluu jalkojen lihasten soluhengitykseen eikä aivojen työskentelyyn?

Tästä (klik) kiintoisasta tuolihistoriikista käy ilmi, että tuolit olivat hyvin harvinaisia Suomessa vielä 1600-luvulla. Tällöinkin toki käytettiin istuimina penkkejä tai arkkuja, mutta esimerkiksi porvariskoteihin tuoleja alkoi ilmestyä vasta 1700-luvun lopulla, sata vuotta sen jälkeen kun säätyläiskartanot olivat omaksuneet tuolikulttuurin muualta maailmasta. Linkistä voit tutkia myös erilaisia tuolien historian tyylisuuntia, jota löytyy moneen lähtöön - renessanssista rokokoon ja kustavilaisen tyylin kautta jugendiin.

Kuuluisia tuoleja on tuottanut myös hollantilainen taideryhmä De Stijl, joka muuten osuvasti tarkoittaa suomeksi "tyyliä". Tähän 1900-luvun alussa toimineeseen ryhmään kuului esimerkiksi yksi tunnetuimmista abstraktin taidesuunnan edustajista, taidemaalari Piet Mondrian. Ryhmä  suosi perusmuotoja, erityisesti kuutioita sekä pysty- ja vaakasuoria, mikä näkyy esimerkiksi Gerrit Riedveldin alla olevassa Punaisessa ja Sinisessä tuolissa, joka meille esiteltiin tunnilla. Tuolissa on nähtävillä ryhmän selkeä, mutta räikeä värinkäyttö - ainoastaan päävärejä.

Myös Bauhausissa suunniteltiin kuuluisia tuoleja, enkä nyt tarkoita sitä suurta puutarhakauppaa Pirkkalassa. Bauhaus oli nimittäin Saksassa toiminut kuuluisa arkkitehtuuri- ja taidekoulu. Tämän koulun tavoitteena oli luoda funktionaalista, halpaa ja massatuotantoon sopivaa, mutta korkealaatuista esine- ja huonekalumuotoilua. Natsitpa sitten eivät hyväksyneet tätäkään, kun oltiin niin moderneja muka ja näin ollen tekivätkin rajoituksillaan koulun pitämisen niin mahdottomaksi, että sen opettajat päättivät lopettaa opetuksen vuonna 1933. Hitler ja kamut eivät kuitenkaan millään kyenneet estämään sitä, että Bauhausista tuli taiteen ja arkkitehtuurin alalla valtava vaikuttaja ja sen tavat ja tyylit suunnitella esineitä ja rakennuksia vaikuttavat vielä tänäkin päivänä.

Tässä kuvassa on näkyvillä Bauhausin ja muutenkin sen aikaisen funktionalismin pääajatus: selkeitä muotoja, selkeitä värejä.

Kevät tynkää lohduttavaa versoa

Otsikko on Samuli Putron Älä Sammu Aurinko -biisistä. (klik) Se ei aivan kuvaa tämän hetkisiä tunteita, kun ulkona on hiukan harmaata ja se hetken luonamme viipyillyt kevätkin päätti vielä poistua paikalta. Jonkunlainen henkinen kevät tämä kuviskurssi kuitenkin on ollut. Tai ei nyt kuviskurssi vaan, mutta jakso. Viimeisen kuuden viikon aikana on vaan tapahtunut niin paljon !?!?!kaikkea?!?!?! että siinä hämmentyy ihan jokainen.

En tiedä miten tuo liittyi sitten kolmioviivaimen säilyttimeen, mutta tulipa vaan mieleen.

Tehtävänä siis suunnitella jo aiemmin esitellylle savityölle jokin vetävä paketti, jonka esteettisyys syntyisi funktionaalisuudesta ja orgaanisista materiaaleista. Vaihtoehtoja löytyi takapöydältä, kaikenlaista aaltopahvista kaisloihin ja keppeihin. Aaltopahvin halusin hylätä heti, sillä ei herättänyt todellakaan minussa ajatusta yksinkertaisesta kauneudesta, vaan enemmänkin toi mieleen pahvinkeräyslaatikon. Eipä olisi kannattanut tuomita niin suoralta kädeltä, esimerkiksi Siljan (klik) kuvisblogista löytyy tosi hieno kyseisestä materiaalista valmistettu säilytysastia.

Oma katseeni kiinnittyi jonkunsorttisiin puulastuihin, joita sitten pilkoin paremmalla tai huonommalla menestyksellä ja liimasin yhteen. Jos ei muuta, niin ainakin sain ihan tarpeeksi monta kertaa kuumaa liimaa sormilleni.

Kun pohja ja seinät oli liimattu yhteen, oli aika miettiä sivujen arvoitusta. Aion jättää työn ilman kantta, jotta paketista näkisi mitä sisällä pilkottaa. Reunoilla minun oli mahdollisuus luoda työhön, jossa tässä vaiheessa oli siis vain puulastua, jonkinlaista kontrastia, joten valitsin niiden materiaaliksi mustat tikut, joista en sitten tiedä tarkemmin, että mitä ne olivat.

Mielestäni työstä tuli miellyttävän näköinen ja myös funktionaalinen, erityisesti pidänkin jo mainitsemastani reunojen ja puun värieron luomasta kontrastista. Nyt menen syömään tekemääni pinaattikeittoa.

Taivaanraapijat

Joskus pienenä, oli muuten mun eka lentomatka ja vuosi taisi olla 2003, minä ja mun täti mentiin Tukholmaan. Pidin koko lentomatkan ikkunaa kiinni, koska kuumotteli aika paljon. En tarkalleen muista miten tää juttu meni, mutta keskustassa sain muistaakseni jonkun hepulin, koska mut oli petetty - olin kaavaillut ihailevani pilvenpiirtäjiä, mutta sitten yhtäkkiä iskettiin totuus päin naamaa. Ruotsalaiset eivät olleetkaan saaneet aikaan taivaisiin kohoavaa maamerkkiä ja siinäkös meni sitten taas koko loma ihan penkin alle, että kiitos vaan ja terveiset Ruotsiin. 

Tästä juontuukin mieleen kysymys, että mikä ihan tosissaan on pilvenpiirtäjä. Normaalia korkeampi rakennus? Onko olemassa vakiokorkeus, minkä ylittävät rakennukset määritellään pilvenpiirtäjiksi? Eiköhän pieni googlettelu anna vastauksen. 

"Pilvenpiirtäjä (engl. skyscraper) on korkea yhtenäisesti ihmisten oleskeluun soveltuva rakennus. Pilvenpiirtäjälle ei ole virallista tai vakiintunutta korkeuskriteeriä. Kiinteistöinformaatioyhtiö Emporiksen määritelmän mukaan pilvenpiirtäjä on vähintään 100 metriä korkea kerrostalo. Rakennusten luokittelussa käytetään joskus myös 500 jalan (152,4 metriä) tai 150 metrin rajaa." kertoo Wikipedia. Eikös tässä yhteydessä pidä aina muistuttaa, että se on vapaa tietosanakirja ja sinne saa kuka tahansa kirjoittaa mitä vain? Mutta määritelmä kuulostaa silti suhteellisen uskottavalta. 

Tässäpä (klik) linkki Hesarin kiinnostavaan videoon, jossa suomalaisia pilvenpiirtäjiä verrataan esimerkiksi Lontoon kurkkumaiseen pilvenpiirtäjään, joka näkyy DLR-linjan ikkunasta (hirveä mielleyhtymä muuten, David Lee Roth eli DLR on Van Halen-rokkibändin laulaja ja sillä on soolobiisi Skyscraper, aika nasevaa) kun matkustaa Greenwichin massaturistinähtävyyteen kävelemään aikavyöhykkeen rajan yli. Videolla esiintyy myös Saudi-Arabiaan rakennettava kilometrin mittainen torni, joka tulee maksamaan yli sata miljardia. Haluaisin tutustua lähemmin artikkeliin alla, mutta hehehhee et saa t: Helsingin Sanomat, koska olen lukenut 5/5 artikkelia tältä päivältä. Hesari kun tulee meille vielä ihan pelkkänä paperiversiona eikä ole noita nettitunnuksia, sietäisi kyllä hankkia. 

Tunnilla keskustelimme pilvenpiirtäjistä. Tampereen Torni jakoi mielipiteet. Omasta mielestäni rakennuksena ihan ok, mutta missä paikassa? Ei natsaa kyllä ympäristöönsä ollenkaan. Ja palvelukin kuulemma huono, teellä ei ole tarjolla leivoksia eikä edes teetä. Yksi ilta kävin muuten Tampereella leffassa katsomassa The Imitation Gamen, jossa on Benedict Cumberbatch, lempparini, ja näin kyseisen tornin suhteellisen mauttoman pinkin ja keltaisen, lukiobileet mieleen tuovan valaistuksen. EI, EI, ei, ei. En tykkää jotenkin. 

Sittemmin oli juttua Frank Gehrystä, josta katsottiin dokumenttikin, sekä hänen innoittajanaan toimineesta Alvar Aallosta, jonka astioita esittelin aiemmin postauksessa kotini astioista. Gehry on kanadalais-yhdysvaltalainen arvostettu arkkitehti, joka on esimerkiksi suunnitellut Bilbaon kuuluisan Guggenheim-museon. Hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on kaarevia pintoja ja materiaalina usein heijastava metallipinta. 

Bilbaon Guggenheim

Gehryn innoittaja Aalto on puolestaan kansainvälisesti todella tunnettu ja arvostettu suomalainen arkkitehti ja muotoilija. Hänen töistään esimerkkeinä mainittakoon Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen auditoriot, joita ei usein mainita Aallon töistä ensimmäisenä, mutta jotka ovat minusta hienot ja audiohommat on ilmeisesti suunniteltu loistaviksi esimerkiksi kaikuvuuden puolesta, mikä osoittaa, että Aalto teki todella tarkkaa ja taitavaa työtä. Hauska juttu Aaltoon liittyen muuten, Aallon suunnittelema hieno rakennus Villa Mairea ei ilmeisesti ole enää ole auki kun vierailupyynnöstä, mutta sehän ei haitannut äitiäni, isoäitiäni ja isotätiäni kun he lähtivät kesäretkelle viime kesänä. Kukaan ei siis viitsinyt ottaa aiheesta selvää, vaan suinpäin joukko lähti isoäidin Nissanilla kohti Noormarkkua. No, ovet olivat auki ja tarjoilijat vastaanottivat heidät kuohuviinilasien kera. "Joko konsertti päättyi?", kysyi tarjoilija ojentaessaan kuohuviinilasin. "Juu", sanoivat nämä kolme yhdessä. Pian paikalle tulvi hienostipukeutunutta konserttiväkeä, joille jaettiin skumpat käteen ja pidettiin yksityinen esittelykierros. Meidän suvussa ainoa, joka tätä stalkkausta ja nokkansa joka paikkaan tunkemista häpeää, on ilmeisesti minä.

No, se arkkitehdeistä, sillä saimmekin tehtäväksi rakentaa täytelakusta ja hammastikuista oma pilvenpiirtäjä. En tiedä, oliko kyseessä kilpailu korkeimmasta mahdollisesta, mutta koska tein tämän parityönä toisen Katrin kanssa, kyseessä todellakin oli kilpailu. Hän katsokaas on äärimmäisen kilpailuhenkinen ja olisi varmasti repinyt pelihousunsa jos jonkun muun torni olisi ulottunut meidän torniamme korkeammalle. Niinpä alkoi armoton suunnittelu, jossa vastapelaajia ei säästelty. Alla alkuperäistä suunnitelmaa.

Itselleni on hieman hämärän peitossa, miksi suunnitelmassa on tuollaisia neliöitä noin tiuhaan, mutta joka tapauksessa tässä alkeellinen suunnitelma tornista päältä ja sivusta.

Rakennusprojekti alkoi. Fysiikan lakien elikkä varsinkin gravitaation nimissä joissain taiteellisissa mieltymyksissä oli annettava myönnytyksiä, sillä maan vetovoima veti lakuja puoleensa voimalla, joka olisi helppo laskea jos tietäisi lakun massan ja olisi ehkä vähän parempi fysiikassa kuin minä. Perusidea kuitenkin säily koko ajan samana, eli neljä tukikohtaa kohotessaan ylöspäin yhdistyivät ja näin ollen muodostivat korkeammanlaisen tornin, jonka pituudeksi tulikin sitten jopa yksi metri - ja näin ollen luokan korkein. Joskus täytyy taistella ja luopua estetiikasta, jos haluaa voittaa.

Lakut rakennusmateriaalina olivat ihan okei, mutta en ehkä lähtisi niistä oikeaa pilvenpiirtäjää rakentamaan. Kun yhteen lakuun työnsi tarpeeksi monta tikkua, se sanoi sopimuksensa irti ja alkoi halkeilla. Vaikeinta työssä oli, kun torni oli jo korkea ja joku laku päätti sitten luovuttaa alemmissa kerroksissa, jolloin se täytyi korvata uudella ja uljaammalla yksilöllä. 

Lakujen syöminen oli miellyttävää, tosin tikut usein katkeilivat täytteen sisään ja tukehtumisen riski oli huomattava. Ilokseni voin kuitenkin ilmoittaa, että kaikki kuvis2-kumppanini säilyivät tästä huolimatta elossa ja vahingoittumattomina. 

Tässä Katri rakennuspuuhista, ilmeestä päätellen hyvin haastavaa oli.

Valmis työ kaapissa, jee!

Tässä Katri nauttii lakujen syömisestä ja Frank Gehry-dokumentista ja tekstailee ties kelle ;)

Ensin koodaushommia ja sitten säilytysastiaa Frankin tyyliin

Wou. Ette arvaa mitä juuri tein. Mää ihan oikeesti koodasin? Tai käytin jotain koodeja, en todellisuudessa tiedä, mutta oonko nyt oikeutettu viittaamaan kun Ali miljoonannen kerran kysyy matikantunnilla "onko joku teistä muuten koodannut?" ja pettyy aina yhtä pahoin, kun kaikki pudistelevat päätään. As you can see, kuvista on hävinneet ne rumat reunat ja varjostukset - vain ja ainoastaan mun koodailun seurauksena. Enemmän kun useesti isä on sanonu mulle, että opiskele Katri koodausta, työllistyt varmasti, mutta hänen harmikseen voin kertoa että tää mun copypasteihkaekakoodauskokemus ei vielä kirvoittanut mussa sellasta paloa, joka siihen ehkä tarvittaisiin.

No anyway, sitten kuvishommiin.

Kun tehtäväksi saatiin tehdä säilytysastia, mikä oli ollut siis myös, jos en ihan väärin ymmärtänyt, Kaj Frankin tehtävä oppilailleen. Säilytysastia asialle, jota ei ensimmäisenä tulisi mieleen säilyttää, kuten vaikka viisi hernettä.

Mitä säilyttämiseen tulee, se ei ole parasta osaamisaluettani. Sukujuhlien hauskat läpät heitetään Katrista, joka hukkasi milloin mitäkin ja löysi kerran hukkuneen USB-kaapelin pipon sisästä. (Joo, tapahtu muuten oikeesti. Menin kouluun pipo päässä ja kun otin pois, siellä oli sellanen lyhyt USB. En tiedä miten se on mahdollista.) Usein multa hukkuu myös opiskelumotivaatio.

Heinon Oona, ystäväni ja tuleva yläkerran naapuri, on ottanu tavaksi nalkuttaa siitä, että useasti välkällä mun suusta kuulee "käyn kirjakaupassa"-huikkasun - syystä että taas yks kolmioviivain on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Siinäpä siis oivallinen säilytettävä esine.

Suunnitelma putkahti päähän nopeasti, suorakaiteen muotoinen palanen, jossa olisi yläpinnassa reikä johon kolmioviivain sujahtaisi kuin leipä leivänpaahtimeen. Opettajan "joo, valitsit kyllä tosi vaikeen ://"- huokailuista huolimatta päätin lähteä uskaliaasti toteuttamaan suunnitelmaani, josta kuva alla.

Heti kun keksin säilytettävän esineen, minulle oli selvää, miten sitä olisi käytännöllisintä ja viisainta säilyttää. Suunnitelma oli pikaisesti toteutettu, ehkäpä liiankin pikaisesti, sillä jälkeenpäin huomasin, että tarkemmat laskelmat saven kutistuessa noin 10% kuivuessaan olisivat olleet tarpeen.

Siispä suinpäin kädet saveen. Ryntäsin hakemaan hemulinvioletin takin ja aloin muovailemaan savea. Pakko myöntää, että minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, miten keksimäni suunnitelma olisi järkevintä toteuttaa. Kaulin savesta paksun levyn, jonka jälkeen suunnitelmissani oli leikata siihen veitsellä päältä reikä? What even??? Sittemmin, makkaratekniikan hallitsevana savimuotoilijana voin kertoa, että idea oli yhtä vähäjärkinen kuin savimuotoilua edeltävänä viikonloppuna järjestetty karonkka. 

No, sitten kuvioihin tuli lohdullisesti makkaratekniikka. Sen oppineena ja vielä lisätarkennusta kysyneenä päätin kaulia kaksi erillistä levyä ja yhdistää ne makkaralla. Tämä vaihe sujui hyvin. Todellinen ongelma syntyikin siitä, miten saisin säilytysastian pitämään muotonsa ennenkuin se poltettaisiin helvetin liekkejäkin kuumemmassa uunissa ilmeisesti noin tuhannessa asteessa mikäli nyt muistan oikein. Siihenkin löytyi apu, tungin ristikkäisiä metallitikkuja astian koloon niin, että ne eivät rikkoneet tai raapineet pintaa mutta antoivat astialle tukea ja ryhtiä. Alla kuva tekeleestäni odottelemassa uuniin pääsyä. Nyt kun sitä katsoo, tulee mieleen, että muoto olisi todella kaivannut vielä työstöä esimerkiksi tuolta reunoilta. Mutta kiire on aina kiire. 

Uunista tultuaan säilytysastia oli ihan okei. Kolmioviivottimen tosin saa runtata sisään aikalailla väkivalloin tai vaihtoehtoisesti hyvää ja viekasta tekniikkaa käyttäen. Sittemmin lasitin sen puolittain, jonka ajattelin korostavan esineen suorakaiteenomaista ja geometrisen tarkkaa muotoa. Jälkeenpäin harmittaa todella paljon, etten tajunnut ajatella saven laajentumista tarpeeksi. Nyyh vaan, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. HEHHEH.

Miksi tämä blogi?

HEI!!! TÄMÄN PITÄISI OLLA ENSIMMÄINEN POSTAUS!!! LUE TÄMÄ ENSIN!!!

Suosikkifilosofini

Ensimmäinen suomalaista designiä käsitellyt luuseriraakilepostaus on nyt hävitetty bittiavaruuteen ja on aika aloittaa kuvisbloggaaminen ihan tosissaan - täysillä, niska limassa, rystyset verillä ja mitä näitä nyt on.

Tämä blogi on siis tarina Katrista ja kuviskakkosesta - ei ehkä täydellisin pari, mutta ihan ok. Minä olen nimittäin se sukupolvi, jonka ylitse Sirkka-mummun piirustus- ja käsityötaidot hyppäsivät mitoottisessa solunjakautumisessa geenien rekombinoituessa.

Silti se, että minun käteni eivät saa piirrettyä paperille sitä, mitä näen suurena ja mahtavana suunnitelmana aivoissa, ei ole estänyt minua harrastamasta ja nauttimasta kuvataiteesta, vaikkakin edellämainituista syistä olen sitä enemmän harrastellut katsojan näkökulmasta. Tämä lienee verenperintöä ja seurausta siitä, että jo Pikku-Katria raahattiin ympäri Tate Moderneja ja Louvreja ja iltasaduksi selattiin Suomen taiteen kultakaudesta kertovaa kirjaa. Sittemmin, 15 vuotta myöhemmin, kirja löytyykin minun hyllystäni.

Tänä harmaana sunnuntai-aamuna, tai johan se on iltapäivä, kun tämä tarina ja matka alkaa, on jo koeviikko. Lienee tarpeetonta muistuttaa opettajan kehotuksesta alkaa väsäämään blogia heti kurssin alussa - aivan kuin se ei olisi muka painanut mielessä jokaisella kuvistunnilla. Hissan koe ja svenska provet kolkuttelevat omaatuntoa nyt samalla lailla, mutta koin, että tämän blogin hetki on nyt.

Mistä muuten moinen banneri? En tiedä, mutta siinä on mun koiran kivat korvat.

Suomalaisia muotoilijoita ja esineitä kotoa

Suomalainen design on on maailmalla tunnettu juttu, mistä todisteena esimerkiksi se, että kun näitä kuvia etsin, useimmat niistä löytyivät ulkomaisilta nettisivuilta. Erityisesti 50-luvulla Suomesta on noussut esiin monia tunnettuja muotoilijoita, joita mielestäni jo näiden allaolevien kuvien perusteella yhdistävät selkeä ja pelkistetty, mutta myöskin moderni ja kokeileva tyyli.

Suomalaiset muotoilijat

1950- ja 1960-luvut, Suomi

Taidekeramiikka ja lasimuotoilu

Tapio Wirkkala työskenteli Iittalan lasitehtaalla, jossa hän suunnitteli muun muassa kansainvälisesti palkitun Kantarelli -lasimaljakon (1946). Wirkkala teki kokeiluja erilaisten materiaalien ja muotojen kanssa. Hän kehitteli esimerkiksi lasiin niin sanotun jääpinnan, joka on nähtävissä tänäkin päivänä muun muassa Finlandia -vodkapullossa. Hän suunnitteli myös hopeaesineitä ja -koruja. Wirkkala työskenteli yhdysvaltalaisen Raymond Loewyn suunnittelutoimiston palveluksessa (Loewystä lisätietoa 5J Styling -osassa). Wirkkala: Kantarelli (Wikipedia).

                                

Tapio Wirkkalan muotoilua meiltä kotoa:

Wirkkalan Iittalalle vuonna 1952 suunnittelemat Tapio-jälkiruokamaljat sekä snapsilasit.

Kaj Franck oli Arabian tehtaan muotoilijoita. Hän suunnitteli muun muassa Kilta -sarjan jo 1940-luvulla, jossa kiteytyvät hänen muotoilun ominaispiirteensä: selkeä perusmuoto, monikäyttöisyys, pinottavuus, uuninkestävyys ja edullisuus. Franck on tullut tunnetuksi myös lasisista Nuutajärven juomalaseista ja kannuista.

             

Kaj Frankin muotoilua meiltä kotoa: 

40-luvulla suunnitelut Kilta-sarjan astioita. Harmittaa muuten todella paljon kun söin kerran makaroonilaatikkoa sellaisesta Kilta-tarjoiluastiasta ja pudotin sen lattialle. Se oli todella käytännöllinen, kuten ylläoleva tekstinpätkäkin Frankin astioita kuvaa.

...Joka uudistui Teema-sarjaksi 80-luvulla

Iittalalle suunniteltuja Kartio-laseja (löytyy myös isompana versiona) sekä Kartio-kaadin

Timo Sarpaneva suunnitteli muun muassa lasiesineitä, patoja ja kattiloita sekä erilaisia tekstiilejä. Sarpanevan muotoilemat tuotteet keräsivät lukuisia palkintoja kansainvälisissä kilpailuissa, esimerkiksi hänen Orkidea -lasimaljakko (1954) palkittiin Milanon Triennalessa vuonna 1954. Sarpanevan Valurautapata (1960) saavutti suursuosion ja on yhä tuotannossa. Sarpaneva: Orkidea (Designlasi.com)

                                           

Nanny Still toimi lasiesineiden muotoilijan Riihimäen lasitehtaalla. Hän yhdisteli rohkeasti erilaisia väriyhdistelmiä ja käytti rajuja muotoja suunnittelussaan. Stillin monipuolinen tuotanto sisälsi kuitenkin myös asiallista ja joka kotiin sopivaa edullista käyttölasitavaraa, muun muassa Harlekiini -sarja 1960-luvulta. Still: Harlekiini (Designlasi.com)

                                       

Valaisin- ja huonekalumuotoilu

Suomalaisessa valaisinmuotoilussa keskityttiin valaistusratkaisuihin, mistä seurasi valaisimien yksinkertainen muotokieli. Huonekalumuotoilussa otettiin käyttöön uusia materiaaleja, kuten muovi ja vaahtomuovi sekä lasikuitu. Vaalea kiillotettu koivu sekä mänty olivat suosittuja raaka-aineita, myös ylellinen jalopuuviilutus, esimerkiksi tiikistä.

Liisa Johansson-Pape toimi huonekalu- ja valaisinsuunnittelijana eri organisaatioissa ja suunnitteli paljon julkisten tilojen valaistuskokonaisuuksia. Hänen periaatteenaan oli, että valaisimen muoto on alisteinen tekniselle toimivuudelle. Hän suunnitteli valaisimia metallista, akryylista ja lasista. Johansson-Pape oli kansainvälisesti tunnettu valaisinsuunnittelija ja hänen Kulmikas sipuli -valaisin 1954 palkittiin vuonna 1954 Milanon triennaalissa kultamitalilla.

                                                       

Ilmari Tapiovaara oli Asko Oy:n, aikansa suurimman suomalaisen huonekalutehtaan, suunnittelija ja taiteellinen johtaja. Tämän lisäksi hän työskenteli ulkomailla eri suunnittelutehtävissä. Tapiovaara ihaili Alvar Aallon muotoilua ja halusi edistää funktionalismin (lisätietoa funkiksesta 3J Funktionalismi -osassa) muotokieltä omassa tuotannossaaan. Tapiovaaran suunnittelun lähtökohtana oli pyrkimys inhimillisen ja valoisan asuinympäristön luomisen, kalusteet olivat aina osa isompaa arkkitehtonista kokonaisuutta. Tapiovaara on tunnettu pinottavista, sarjavalmisteisista ja ergonomisista tuoleistaan, esimerkkinä opiskelija-asuntolaan vuonna 1946 suunniteltu Domus-tuoli (Wikipedia).

                                                 

Antti Nurmesniemen laaja ja monipuolinen tuotanto ulottuu astioista huonekalujen, metrojunien ja interiöörien suunnitteluun. Hänet palkittiin Milanon Triennaalessa jo 30-vuotiaana hopeamitalilla. Nurmesniemi sai toiminnallaan teollisuuden kiinnostumaan muotoilusta ja teollisuusyritykset panostamaan merkittäviin muotoiluhankkeisiin. Nurmesniemen kuuluisimpia töitä emalisten kahvipannujen ohella on Palace-hotellin saunaan vuonna 1952 suunniteltu saunajakkara, joka on yhä Artekin tuotannossa.

                                                                      

Eero Aarnio aloitti kokeilevan huonekalusuunnittelun käyttäen materiaalinaan muoveja, kirkkaita värejä sekä orgaaneja muotoja. Hän rikkoi perinteisen suunnittelun normeja ja saavutti kansainvälistä huomiota pop-henkisillä huonekaluillaan. Aarnion tuotannon tunnetuimpia esineitä ovat Pallo- (1963), Pastilli- (1968) ja Kupla- (1968) tuolit.

                                        

Aarnion pallotuolista sen verran, että olimme isän kanssa joskus kaffella Helsingissä (tais olla Kaivopuistossa, ei Ursulassa mutta onko siinä vieressä joku Tivoli/Karuselli/Sirkus-niminen kahvila? En nyt muista) - mutta joka tapauksessa, siellä oli näitä pallotuoleja juurikin. Istuin moisessa ja päätin silloin, että jos minulla joskus vaan suinkin tulee olemaan sellainen koti, jonne kyseinen tuoli sopii, tulen sen hankkimaan. Täytynee muuten tienata hyvin, mikäli tähän (klik) Hesarin uutiseen pallotuolin korkeista hinnoista on uskomista. 

Yrjö Kukkapuro opiskeli Ilmari Tapiovaaran johdolla ja jatkoi tämän aateperintöä. Kukkapuron muotokielen perustana on yksinkertainen ja selkeä toiminnallisuus, joka on toteutettu näyttävästi. Kukkapurolle tärkeää on ollut myös materiaalien käytön ja niiden luonnollisen muotokielen huomioiminen. Esimerkkinä Kukkapuron tuotannosta on Karuselli -tuoli vuodelta 1964.

                           

Pirkko Stenros on toiminut sisustusarkkitehtinä ja muotoilijana jo 40 vuoden ajan. Stenros tunnetaan Muurame -kalusteiden muotoilijana. Hänen kiinnostuksen kohteena on ollut erityisesti kodin visuaalisen ympäristön kehittäminen ja lasten huonekalut. Stenrosin kehitystyön tuloksena on syntynyt elementtihuonekaluja sekä huonekalujen modulijärjestelmä. Lisäksi hän on suunnitellut koruja. Stenros:Muuramen Moduli (1953).

                                                           

Teollinen muotoilu

Suomalainen teollisuus vahvistui, markkinat monipuolistuivat ja kysyntä kasvoi 1950-luvulla. Samanaikaisesti uusia muotoilun ammattilaisia koulutettiin teollisuuden tarpeisiin. Sotakorvaustuotannon myötä metalliteollisuus ryhtyi käyttämään muotoilijoita kulutustavaratuotannossa. Muotoilijat vastasivat myös tuote-, laite- ja ympäristösuunnittelusta.

Länsikaupan kasvaessa 1960-luvun alussa tekstiili- ja kalustetuotannon viennillä oli jo kansantaloudellista merkitystä. Suomalaisella teollisuudella oli rohkeutta panostaa ennakkoluulottomaankin muotoiluun.Taideteollisuuden mahdollisuuksia osattiin käyttää hyväksi ennakkoluulottomasti niin, että tuloksesta hyötyivät sekä alan ammattilaiset, teollisuus kuin välillisesti koko kansakunta. Esimerkkinä 1950- ja 1960 -lukujen teollisesta muotoilusta: Fiskars ja Hackman.

Fiskarssista vielä, että sehän on oikein todellista suomalaista designiä - Fiskarsin rautaruukki on nimittäin perustettu jo 1600-luvulla. 

Korumuotoilu

Björn Weckström on kuvanveistäjä ja korumuotoilija, joka on työskennellyt Lapponia Jewelry Oy:n muotoilijana vuodesta 1963. Weckströmin muotokielen taustalla ovat Lapin kultalöydöt. Hän on yhdistellyt rohkeasti koruissaan eri materiaaleja, esimerkiksi hopeaa ja akryyliä. Weckström on saavuttanut suurta kansainvälistä mainetta ja tunnetuin hänen koruistaan on luultavasti Star Wars -elokuvien Prinsessa Leian käyttämä Planetaariset laaksot (1969) -kaulakoru.

                                                        

Tekstiili- ja vaatesuunnittelu

Tekstiili- ja vaatesuunnittelun taustalla vaikutti suomalainen käsityöperinne. 1950-luvun nuorisokulttuuri sai aikaan uuden ajattelutavan muodin ja pukeutumisen alalla. Suomalaiset tekstiili- ja vaatesuunnittelijat omaksuivat hyvin omaleimaisen muotokielen, johon kuului muun muassa isot ja selkeät kuviot. Erikoisuus kiinnosti ja kansainvälistä menestystä tuli tekstiili- ja vaatesuunnittelijoillekin. Aikakaudella syntyi myös design-vaateajattelu.

Tekstiilitaiteilija Armi Ratia perusti vuonna 1951 Marimekko Oy:n, joka keskittyi taiteellisten painokankaiden tuotantoon. Marimekon tuotevalikoima koostui perusvaatteista ja monikäyttöisistä kankaista. Marimekolla työskenteli maan nimekkäimmät tekstiili- ja vaatesuunnittelijat: Maija Isola(esimerkiksi Unikko- ja Lokki-kankaat), Annika Rimala (esimerkiksi Tasaraita -trikoovaatteet) ja Fujiwo Ishimoto (esimerkiksi Lepo-, Taiga- ja Maisema-kankaat). Marimekon tekstiileille tyypillistä on perusvärit tai syvät murretut sävyt sekä odottamattomat väriyhdistelmät. Tutustu Marimekko-dokumentteihin Ylen Elävässä arkistossa, esim. Armi Ratia ja Marimekon kulta-aika (Yle.fi, Elävä arkisto).

                       

Tekstiilitaiteilija Vuokko Eskolin-Nurmesniemi perusti vuonna 1964 Vuokko Oy:n ja toimi myös Marimekon suunnittelijana (esimerkiksi Jokapoika -paita). Vuokon tuotteille tyypillistä oli kankaan ja liikkuvan vartalon yhdistäminen, mikä tuli esiin muun muassa iltapukujen suunnittelussa. Vuokon tuotevalikoimiin kuuluivat pelkistetyt perusvaatteet sekä uniikit asut ja asukokonaisuudet.

                                                                              

Eva Brummer on suomalaisen modernin ryijytaiteen uranuurtaja ja kehittäjä. Hän on suunnitellut ryijyjä jo 1930-luvulta alkaen. Brummer kehitti uuden toteutustavan, jossa hän luopui ruutupiirroksesta ja teetätti ryijynsä luonnoksen ja lankojen perusteella. Brummer saavutti kansainvälistä menestystä ryijyillään, joista yksi tunnetuin on Zeebra (Kaspaikka.fi) vuodelta 1950.

                                                                             

Dora Jung suunnitteli monipuolisesti erilaisia tekstiileja, muun muassa kodin käyttötekstiilejä, kirkkotekstiilejä ja julkisiatekstiiliteoksia. Hän kehitti ja uudisti suomalaisen damastitekniikan ja sai lukuisia kansainvälisiä palkintoja, esimerkiksi Grand Prix -palkinnot Milanon Triennaaleissa vuosina 1951, 1954 ja 1957. Vuoden 1957 Grand Prix -palkintonsa Jung sai Viivaleikki (1957) -pöytäliinallaan. Kuvia Dora Jungin tuotannosta (MTV3.fi).  

                                                            

Lähteenä:

• Hagelstam, Wenzel, 2003. Uusi antiikkikirja 1900-1980. WSOY, Helsinki
• Seppälä-Kaven, Ulla, 2008. Muodon ajat, katsaus muotoiluun 1800-luvun lopultanykypäivään. Turun ammattikork. oppim. 8.
• Vihma, Susann, 2002. Ornamentti ja kuutio. Johdatus modernin muotoilun historiaan. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.
• Visioita. Moderni suomalainen muotoilu. Toimittanut Anne Stenros. Otava, Keuruu, 1999.

Vielä parit esineet meiltä:

Alvar Aallon ja hänen vaimonsa Ainon suunnittelemat Aalto- eli Savoy-maljakot

Aino Aallon Aino-kannu, lasit ja kulhot

Muumi- ja Kotikaupunki-mukeja, muoto on Kaj Frankin Teema

Mondo-valko-, puna-, ja kuohuviinilasit, Kerttu Nurminen

Arctica, Inkeri Leivo

Harlekiini, Inkeri Leivo

Taika, Klaus Haapaniemi

Marimekon Lumimarja-pöytäliina, Erja Hirvi

Marimekon Mummolan Marjat-pöytäliina, Teresa Moorhouse. Pöydässä myös juuri uunista otettu lasagne, joka oli pahaa koska poltin aiemmin mainitsemassani Hackmannin kattilassa valkokastikkeen pohjaan ja kaikki tunnetusti tietävät, että palanut valkokastike on kamalan pahaa. Vika ei ollut tosin designissä vaan keittäjässä. 

Astia-asiat ovat muuten suhteellisen ajankohtaisia, kun ajatus muutosta opiskelemaan pois ihanasta Vammalasta ja omasta kodista äidin astioista puputtamasta ruokaa lähenee päivä päivältä. Mummu kiikuttaa minulle juhlapäivinä aina Taika-sarjaa, mikä on kohtelias tapa kertoa, että se ei kuulu lemppareihin? Voiko lahjat myydä netissä jos niistä ei tykkää? Ja vuoden päästä ylppäritkin, että pitäisi alkaa keksiä, mistä sarjoista sitä tykkää ja mistä ei.